Autuaaksi tekevä naamakirja

Onko sinunkin työyhteisössä käyty kahvipöytäkeskusteluja, joissa näkemykset naamakirjan hyödyllisyydestä vaihtelevat laidasta laitaan. Meillä päin rintamalinjat näyttävät olevan aivan selvät. On niitä, joiden mielestä kyse on ihan turhasta tapauksesta ja niitä, joille kyse on olennaisesta osasta elämää – ja joillekin myös osa työtä.

Osa em. argumentoijista muodostaa näkemyksensä oman kokemuksensa pohjalta ja osa toisen käden tietojen perusteella. Naamakirjaa, kun ei voi käydä vilkaisemassa kuten mitä tahansa sivustoa eikä siitä myös voi saada kummoista käsitystä ilman, että käyttää sitä hetken aikaan ihan oikeasti. Toki oman näkemyksensä voi muodostaa jo ihan pelkän idean perusteella.

En ollut mukana ensimmäisessä aallossa, tai ainakaan sen eturintamassa, liittymässä naamakirjaan. Uteliaisuuttani pyysin lopulta ystävältä kutsun. Kun tulin mukaan, ihmiset pyysivät toisiaan mukaan kaikenlaisiin testeihin ja peleihin. Minullakin oli yli sata pyyntöä jos vaikka mihin, ”mikä on todellinen ikäsi” ja ”mikä ruokalaji olet” tyyppisiin testeihin. En ole sellaisista innostunut, joten vastaamatta jäi, varsinkin, kun jokainen testi halusi päästä käsiksi henkilökohtaisiin tietoihini. Koin sen asiattomaksi tunkeiluksi ja koen edelleen. En tiedä, onko toistenkin into noihin kyselyhin yms. lopahtanut vai ovatko he jo oppineet, ettei minulle niitä kannata laittaa. Joka tapauksessa kaikenkarvaisia kutsuja ei enää juurikaan tipahtele.

Ajatus siitä, että joku Facebook-firma saa kaikenlaiset oikeudet hengen tuotteisiini, on minusta ihan periaattetasolla hävytön. Niinpä olen pidättäytynyt jakamasta naamakirjaan omia kuviani. Pari kertaa olen linjasta livennyt ja se on harmittanut jälkikäteen. Sen verran syntymäepäluuloinen olen, etten muutenkaan halua tuolla ylen määrin itsestäni tietoa jakaa. Mielestäni Lollipop-sovellus rakentaa aiheesta ihan vakuuttavan kauhuskenaarion. Muulla ei ole niinkään väliä, sillä suustani ei ollut tapana tipahdella kultamunia.

Loppujen lopuksi olennaisinta minulle naamakirjan käytössä on ollut pääseminen edes jonkinlaiseen arjen vuorovaikutukseen sukulaisiin ja ystäviin. Jostakin ajatus voi tuntua oudolta, mutta oma elämäni kulkee niin tiivisti työpaikan ja kodin väliä, että naamakirja oikeasti rikastuttaa vaatimatonta sosiaalista elämääni. Vapaa-aikani menee niin tarkkaan kodin arjen pyörityksessä tai ihan vain sen rasituksista toipumisessa, ettei muulle yhteydenpidolle tahdo aikaa ja voimia riittää. Ei ehkä kuulosta hääppöiseltä, mutta on tyhjää parempi. Naamakirjan avoimen luonteen vuoksi vuorovaikutuksessa ei luonnollisestikaan voi mennä kovin henkilökohtaisiin teemoihin, mutta niille on mielestäni sopivinta muutenkin kasvokkain kohtaamiset.

Erilaisia julkaisu- ja ryhmätyövälineitä nähneenä minun täytyy kyllä nostaa hattua naamakirjan toteuttaneille insinööreille. Mielestäni he ovat onnistuneet tekemään useimmista perustoiminnallisuuksista sangen vaivattomia käyttää. Keskiverto verkkosovelluksessa on mielestäni paljon enemmän käsittämättömyyksiä. Ehkä siinäkin on yksi syy naamakirjan suosiolle.

Viestittely ja kommentointi, linkkien ja kuvien jakaminen, simppelit gallupit, integraatio esim. Skypeen jne. tekee naamakirjasta varteenotettavan alustan monenlaiseen työelämänkin käyttöön. Tai tekisi, jos ilmassa ei alati leijuisi epäilyksiä tietojen vuotamisesta ei-toivottujen kolmansien osapuolien käyttöön.

Ehkäpä jossain on jo valmistumassa yhtä monipuolinen ja helppokäyttöinen alusta yrityskäyttöön. Tilausta sille varmaan olisi. Mutta onko siellä myös minun kaverini!

Oppimisen oppiminen

Joskus muinaisella 1990-luvulla olin perustamassa media-assistenttikoulutusta Turussa. Aloitusryhmässämme oli toista kymmentä hyvin eri-ikäistä ja erilaisesta elämäntilanteesta tulevaa ihmistä. Toisilla ei ollut työelämä vielä edes auennut ja toisilla sitä oli takana jo useampi kymmenen vuotta. On sanomattakin selvää. että lähtökohdat olivat haasteelliset mille tahansa koulutukselle saatikka sitten pääasiassa itsenäisesti ohjautuvalle opiskelulle.

Käytössämme ei ollut mitään työskentelyä tukevaa oppimisalustaa. Kurssilaisilla oli kannettavat tietokoneet ja niihin modeemit. Yhteyttä pidettiin lähinnä sähköpostilla ja puhelimella. Parin viikon välein kokoonnuimme yhteen pitkäksi viikonlopuksi. En muistele noita aikoja kaiholla, pikemminkin kauhulla

Yksi asia ei ole noista ajoista muuttunut – oppimisen haasteellisuus. Me tälläkin kurssilla olevat ihmiset olemme erilaisia kyvyiltämme oppia ja omaksua uusia asioita. Yksi tapa kuvata oppimistapojen erilaisuutta on jakaa ihmiset auditiivisiin, visuaalisiin ja kinesteettisiin oppijoihin. Toisille taas on helpompaa lähestyä asioita suuremmista kokonaisuuksista käsin, kun toiset tukeutuvat yksityiskohtiin. Siinä, missä yksi omaksuu asioita parhaiten teorian kautta, toinen oppii vain tekemällä. Ja me olemme kaikkia näitä sekaisin

Kuinka kukaan koulutuksen järjestäjä voi ikinä ottaa koulutuksen toteutuksessa huomioon kaikki erilaiset oppimisen lähtökohdat! Uskoakseni eivät mitenkään. Vastuuta on pakko jäädä merkittävissä määrin oppijalle itselleen. Hänen on ymmärrettävä, mistä oppimisessa on kyse ja mikä on hänen tapansa oppia uutta. Mitä itsenäisempää ja itseohjautuvampaa koulutus on, sitä tärkeämpää tuo oppimaan oppiminen on.

Ai siellä on käsi pystyssä jollakin! Ole hyvä! ”Onhan sitä ennenki opittu! Miks muka enää ei opittais? Kaikista kursseistahan tulee ihan mielettömän pitkiä, jos pitäis aina opetella jotain oppimista! Haloo!”

Hyviä havaintoja! Mielestäni maailma on muuttunut merkittävällä tavalla siitä, mitä se oli ollessani lapsi. Eikö teidänkin mielestä muutos ole ollut kohti monimutkaisempaa ja tietointensiivisempää maailmaa. Olisiko se osaltaan asettanut oppimiselle ihan uudenlaisia haasteita. Myös ihmisten ymmärrys siitä, mitä oppiminen on perimmiltään, on muuttunut ajan myötä. Mallioppiminen on edelleenkin totta, mutta on voitu nähdä, että ”hauki on kala” –menetelmä ei ole kovinkaan toimiva tapaa useamman asian opetteluun

Miten koulutukset, kuten tämä, jolla olemme, tulisi sitten järjestää, että ne auttaisivat selviämään erilaisista oppimisen haasteista ilman, että kursseista tulisi liian pitkäkestoisia ja laajoja. Hankala kysymys, joka johdattelee minua koulutuksen järjestäjien tontille.

Tätä täytyy hieman pureskella.

Aloittamisen vaikeudesta

Mistäs sitä kirjoittaisi ja aloittaisi?

Siinä ehkä yhdet kirjoittavan maailmanhistorian lausutuimmat kysymykset. Nyt on minun vuoro.

Blogosfäärissä kuulun siihen valtavaan enemmistöön, joka keskittyy toisten tuotosten nautiskeluun. Joitakin kertoja olen mielessäni pyöritellyt ajatusta oman blogin aloittamisesta – pari nimeäkin on ollut varattuna Bloggerissa muutaman vuoden – vaan aloittamatta on jäänyt. Viitseliäisyyden puutetta, rohkeutta, pikkulapsiperheen arkea. Riittäähän noita syitä.

Nyt löytyi riittävän painava syy aloittaa. Se perinteisin: pakko.

Pääsinpäs muutaman lauseen ajaksi eroon niistä kysymyksistä, joilla tämä kaikki alkoi! Miksi aiheen valistan tuntuu siltä kuin olisi valitsemassa elämäntehtäväänsä. Voihan sitä aihetta vaihtaa, jos siltä alkaa tuntua. Koko blogin voi lopettaa. Uusia voi aloittaa, vaikka kymmeniä. Eihän tässä mitään kirjaa olla kirjoittamassa! Niinpä, sieltä kirjan kirjoittamisen maailmasta ja ajasta nuo omat epäröintini tuntuvat nousevan. Ei sillä, että minä kirjan kirjoittamisesta jotain tietäisin.

Mielessä on pyörinyt parivaihtoehtoa, jotka jollakin tavoin tuntuvat koskettavan itseäni.

Maailman talouden katastrofaalisten käänteiden puutteiden äärellä tulee vietettyä aikaa ehkä liiankin paljon. Joku tässä lopun ajan meiningissä viehättää. Humanisti ihmettelee, miten talouden jättiläiset ajavat valtiot perikatoon, eikä kukaan tunnu pystyvän tekemään mitään. Moneltakohan jäisi tämä kurssi, työt, perhe ja elämäntehtävä telakalle nykymenon järjettömyydestä masentuessa. Ei kannata kokeilla.

Tällaisena jukolatyypin pahkapäänä olen ollut pitkään kiinnostunut oppimisesta ja sen tukemisesta. Kun nyt verkkokurssin äärellä olemme, niin erityisesti siihen voisin keskittyä. Joskus muinoin olen ollut verkkokursseja suunnittelemassa ja toteuttamassa. Silloin iilöörning oli vielä tulevaisuuden menestysbisnes. Nyt, kun niitä yrityksiä ei ole enää vuosiin ollut olemassa, on asiassa monessa suhteessa järkiinnytty, mutta ongelmat ovat edelleen samat. Ihmisten oppimisen periaatteet ja haasteet eivät ole reilussa kymmenessä vuodessa juuri muuttuneet. Eikä ehkä sadassakaan vuodessa.

Mitä ajatuksia se verkkokurssilaisen mielessä herättelee. Siitä kuulemme lisää seuraavassa postauksessa.